Huhtikuussa 2010 sain kuulla myytävästä russponista, joka ei ollut huippuraviponi, ratsastuskenttien kuuluisuus, valjakkotaituri tai mikään muukaan. Se oli tuikitavallinen, kiltin näköinen, ruunikko russ-ruuna. Innostuin heti, kävimme katsomassa sitä loppukuusta ja muutaman päivän päästä se tuli kotiin. Ostimme sen yhdessä kaverini kanssa, joka myös omistaa tallin missä poni nyt asuu.
Siitä alkoi yhteinen taipaleemme. Yhdessä on koettu ylä- ja alamäkiä. Alussa poni oli hieman arka, eikä heti luottanut uusiin ihmsiin. Sen kanssa harjoittelin ensin pelkästään sitä miten tallissa käyttäydytään, kuten sitä että pitää seisoa paikoillaan ja muutakin inhottavaa ponin mielestä. Ensimmäinen kuuukausi meni meidän tutustuessa, sitten alettiin liikuttelemaan ponia pikkuhiljaa. Se oli valmiiksi ajo-opetettu ja toimi kärryiltä loistavasti! Autoista ei välittänyt mitään, oli hyvinkin maastovarma. Ratsuttajallakin se oli ollut ja hienosti toimi kuulemma siinäkin. Sitten koitti se päivä, kun kipusin ensimmäistä kertaa ponini selkään. Kyllä siinä vaiheessa jännitti, mutta kun poni oli itse rauhallisuus, ei minullakaan ollut syytä jännittää. Hienostihan se toimi, kuunteli apuja ja totteli muutenkin. Kyllä olin ylpeä siitä.
Alkukesän poni oli laitumella monen muun ponin kanssa viettäen ihanaa poninelämää. Välillä kävin ajamassa ponia laitumellakin ja siellä sitä paikallaan oloa vasta harjoiteltiinkin. Ei ollut kunnollista paikkaa missä laittaa poni kuntoon ja niinpä se keksi että juuri kun ihminen laittaa kärryjä perään, on kiva kääntyä toiseen suuntaan pois aisojen välistä. Loppukesästä myös ratsastelin Allulla, kokeilin miten toimii maastossa. Aluksi meno oli hieman epävarmaa, mutta kyllä se siitä lähti sujumaan. Kesän mittaan kävimme myös näyttelyissä ja ohjasajokisassa, hienosti poni pärjäsi sielläkin, edelleen hieman vaikeaa tuo paikallaan olo tuomarin edessä.. Syksymmällä sitten mieleen tuli ajatus että olisi kiva kokeilla miten laukkakisoissa sujuu.
Osallistuimme sinä syksynä Porvoon laukkakisoihin kaksi kertaa, ensimmäisen kerran jälkeen pääsi toteamaan että se on hauskaa puuhaa, ja vaikka poni olikin villi ja lievästi sanottuna rauhaton, uskoimme sen siitä kokemuksen myötä rauhoittuvan. Olihan Allu vasta neljä. Seuraavissa kisoissa se olikin huomattavasti rauhallisempi ja keskittyneempi. Ennätyskin parantui reilu 10 sekuntia :) JA poni oli oppinut suhteellisen hienosti seisomaan paikallaan!
Siinä syksyn mittaan poni kehittyi ajossakin huomattavasti, vauhditkin olivat ihan toista luokkaa kuin aiemmin, joten kävimme radalla kokeilemassa miten poni juoksisi. (Olimme käyneet kesällä muutaman kerran ja vauhdit olivat silloin vielä kolmen minuutin ylemmällä puolella, ja jatkettiin treeniä.) Sitten tulokset alkoivat näkyä vauhdit oli toista luokkaa. Ei muuta kuin sarjoja ja kuskia metsästämään kun itse en halunnut ajaa. Molemmat löytyivät helposti, ja niin suuntasimme Mikkeliin 25.9 kohti Allun ekaa starttia. Odotuksena ei ollut kuin hyväksytty juoksu. Jännittyneenä seurasin toisen ponin kärryiltä starttia sen minkä kykenin, ja hienostihan se meni. Hyvä aikakin tuli, 2.36 aloittelevalta ei ravisukuiselta ponilta.
Syksyllä Allu toimi myös Kouvolan Poniravikoulun kurssiponina ja tutustui samalla uusiin ihmisiin ja rataan yms.
Siinä syksy meni, ja talvi tuli. Talvella treenasimme lumihangessa ja mäissä ratsastaen, ajaminen jäi vähän vähemmälle. Käytiin muutaman kerran hiitillä tarkistamassa ponin kunto ja jatkettiin treenausta, josko vaikka alkuvuodesta olisi jokunen startti.
Nykyään Allu on aivan eri poni kuin vajaa vuosi sitten. Valjastus käy helposti, poni voi seisoa vaikka irti. Mitään ei maastossa pelkää ja ratsastuskin sujuu. Tosin ainahan pitää pientä ponimaista pilkettä silmäkulmassa olla ;). Esteitäkin on kokeiltu ja irtona on hypänny 120 cm, ratsastajan kanssa kokeiltu n.50 cm. Meillä oli myös jonkin aikaa menossa mukana loistava tukihenkilö joka auttoi ponin kanssa ja juurikin hänen avullaan poni seisoo kuin tatti vaikka irti olisikin. Ei oltaisi tultu toimeen ilman häntä. :)
Tällä hetkellä me odotellaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja toivon että meidän taival kestää vielä pitkään. Vaikka tuo poni ei ikinä pärjäisi missään kisoissa, en siitä luovu. Pidän sen vaikka koristeena jossei sillä voisi muuta tehdä. Se on valloittanut sydämeni sen omalla, äärimmäisen suloisella tavallaan, ja se piristää joka kerta kun mieli on maassa. Parempaa heppaystävää ei olekaan!
- Allu & Julia
