Olen koko ikäni haaveillut omasta hevosesta tai ponista ja viimevuosina haaveet ovat yhä useammin kallistuneet ponin puoleen. Sitten vihdoin kesällä 2009 sain mieheni uskomaan, että poninhankinta on hyvä juttu, joka estäisi minua mökkihöperöitymästä esikoisen synnyttyä ja sain täten hänen "siunauksensa" poninostoon. Kun sitten minulle esiteltiin kuvia samankesäisestä tammavarsasta, rupesi ajatus selkeytymään myös sen puoleen, että olisiko russi vaiko welsh mountain se oikea rotu minulle. Lopulta päädyin soittamaan kyseisen varsan kasvattajalle, Mia Ventoniemelle ja pian olinkin jo tutustumassa pienokaiseen paikan päällä. Natalie Miris oli oikein reippaan ja uteliaan oloinen, kiltti ja äärimmäisen suloinen sekä kovasti itsenäisen oloinen jo niinkin nuorena! Asia oli lähes päätetty jo sillä hetkellä kun ensimmäisen kerran sormeni upotin söpöläisen karvoihin, mutta ajattelin vielä varmuuden vuoksi hieman katsella ainakin netistä muita myynnissä olevia varsoja - myös niitä mountteja..

Kun päätös varsan ostamisesta oli tehty, alkoi pitkällinen odotus, että saisi pienokaisen kotiin. Kävin muutamia kertoja vielä katsomassa Namia (jota myös Poniksi kutsutaan) kasvattajan tykönä syksyn aikana ja vihdoin sitten marraskuun alussa saapui appivanhempien tallipihalle pieni rautias, hirnuvainen karvakasa! Siihen mennessä pikkutamma oli ehtinyt jo tottua kuljettamiseen, koska oli emänsä kanssa käynyt niin Vermon poninäyttelyssä, yksissä mätsäreissä sekä katselemassa emänsä kantakirjaan pääsyn. Uusi paikka hieman hermostutti alkuun ja ensimmäinen viikko uusien tarhakavereiden kanssa oli melko jännittävä, mutta pikkuhiljaa pieni rupesi ponimaisella temperamentilla pistämään ikäisensä lämminveriorit ruotuun! Ensimmäisen viikon aikana kävin Namin harjaamassakin lähinnä tarhassa, ellei se sattunut olemaan illalla jo sisällä tallille saapuessani, jo muutaman päivän jälkeen se rupesi tulemaan tarhan portille vastaan ja sekös tuntui hyvältä.

Ensimmäisten viikkojen tutustumisen jälkeen sai Nami sitten taukoa minusta muutaman viikon verran esikoisen synnyttyä, mutta sitten taas joulukuun alusta jatkettiin yhteiseloa. Ruvettiin treenaamaan käytävällä seisomista, käytiin vähän tallipihan ulkopuolella kävelemässä, alkuun päästiin vain hieman viimoisia tarhoja kauemmas tallista, pikkuhiljaa vähän pidemmällekin. Nami osoittautui melko herkäksi neidiksi ja sen kanssa maltti on valttia ja kun ei sen säpsyilyistä välittänyt, rupesi se pikkuhiljaa luottamaan ja uskomaan, etten sitä mihinkään surmanloukkuun ole kuljettamassa. Joulun aikoihin se keksi sitten ensimmäisen kerran, että tarhastahan pääsee pois jos haluaa! Ensin se karkasi jouluaattona kerran. Seuraavina päivinä sen saattoi satunnaisesti löytää tarhan ulkopuolelta. Uudenvuodenaattona se ei sitten tuntunut enää tarhassa pysyvän sitten ollenkaan! Tästä seurasi sitten muutamien viikkojen karsina-aresti, jonka aikana korostui lenkkeilyn ja muun touhun tärkeys, että saatiin karkurille virikkeitä tylsiin päiviin. Iltaisin se pääsi joksikin aikaa poikien kanssa tarhaan purkamaan vielä energiaa leikkeihin valvovan silmän alla ennen kuin oli aika asettua talliin yöpuulle.

Pikkuhiljaa sitten Namin tarhassaoloaikaa lähdettiin taas pidentämään ja helmikuun puolella se sai taas oleilla tarhassa kokopäiväisesti ja oli ilmeisesti unohtanut moiset karkailut mielestään. Tähän mennessä lenkkeily sujui jo aika hyvin, vaikka alkumatkasta täytyikin muutamia kertoja pysähdellä kuin varmistukeksi, että ollaan oikeasti lähdössä - välillä kierrettiin jopa lähemmäs 4km lenkki ja harjoiteltiinpa siinä ohessa myös vähän juoksutuksen alkeita liinan päässä. Nami myös osoitti sirkusponin vikaa kerran päiväruokinnan yhteydessä kun mönkijä peräkärryineen ajettiin varsojen tarhaan - se hyppäsi toiselta puolen kärryä kyytiin, haukkasi pari kortta heinää suuhunsa ja toiselta puolen kärryä alas.. onneksi se ei siitä kuitenkaan tapaa itselleen tehnyt ja kerta jäi (toistaiseksi) ainokaiseksi. Tässä välissä pieni koki myös ensimmäiset lääkekuurinsa - sitkeä räkätauti ei hellittänyt ja silmätkin rähmivät aina vain kovemmin, joten eläinlääkäri määräsi niin tippoja silmätulehdukseen kuin sulfaa flunssaankin. Räkätauti saatiin hoidettua pois, mutta silmätulehdus uusi myöhemmin keväällä ja toistaiseksi on nyt sitten oltu kirkassilmäisiä toisen tippakuurin jälkeen.

Lopputalvesta ruvettiin vähän treenailemaan myös suitsien kanssa taluttelua, josta Nami ei kyllä yhtään pitänyt, eikä pidä oikein vieläkään, vaikka onkin jo suustaan rauhoittunut todella paljon tähän päivään mennessä! Maaliskuussa myös treenailtiin hieman näyttelyesiintymistä ja vuoden ensimmäinen (ja ensimmäinen yhteinen!) näyttelypäivä vietettiin Salossa show näyttelyiden merkeissä. Keli oli sateinen, maa vielä osittain jäässä, osittain kurainen ja odotteluun kyllästynyt tamma ei malttanut ihan hirmuisesti seisoa paikoillaan enää kehään päästessä, käveli kyllä reippaasti, mutta taasen ravaaminen ei tuntunut kiinnostavan.. noh, arvostelussa luki lopulta kokonaista neljä sanaa: "kehittymätön etuosa, aktiivinen käynti". Olin kuitenkin pääasiassa tyytyväinen debyyttiimme näyttelykehässä, joskin täytyy itse terästäytyä ensi kerralla ja vaatia reippaampaa ravia! Muutoin käyttäytyi koko päivän oikein nätisti, matkusti rauhallisesti ja toimi hienosti lastaustilanteissa. Sain olla ylpeä ja käänsin katseen kohti tulevia koitoksia.

Keväällä sitten myös mieheni innostui jossain määrin poneilemaan, kun pyysin häntä näyttämään joitain metsälenkkejä, joita voisin Namin kanssa kulkea - ettei aina tarvitsisi kulkea tylsästi eritasoisia teitä pitkin. Tosin miehelläni on hieman eri käsitys metsälenkeistä kuin minulla ja muutaman minuutin metsässäolon jälkeen totesin, etten kyllä pääse ponin kanssa kulkemaan hänen perässään - joten hän otti Namin narun ja johdatteli tamman kohti uusia seikkailuja minun kompastellessa ja rämpiessä perässä.. Namilla tuntui kyllä olevan hauskaa ja se tunkeutui sellaisistakin risukoista ja kuusipuskista lävitse, mistä en olisi itse koskaan yrittänyt yksinäni edes päästä, mutta jos kerta ponikin, niin kyllä minäkin - enkä kyllä olisi varmaan osannut palata takaisin tallillekaan, joten oli pakko seurata miehen ja Namin perässä :D Nyt on takana toistaiseksi kaksi tunnin-kahden mittaista metsässä ja suonlaitamilla rämpimistä ja ensimmäinen kerta niiden jälkeen kun mies tuli mukaan lähtiessäni Namin kanssa ihan vain pienelle lenkille, käveli Nami koko alkumatkan miehen perässä kunnes luovutin suosiolla narun hänelle..

Nami joutui myös luopumaan vanhoista tarhakavereistaan, kun toinen oripojista rupesi keräämään vähän hormonihöyryjä ja sai kevättä rintaan sillä seurauksella, että Namilla alkoi olla tukalat olot aina tarhaan mennessä, kun toinen sitä juoksutti edestakaisin. Nyttemmin tarhakaverin virkaa toimittaa vuotta vanhempi lämminveriruuna Eino, joka on niin iso, että Nami pääsisi melkein suorin jaloin kulkemaan sen vatsan alitse.. Nyt on myös takana ensimmäinen ajo-opetuskerta ja Nami kyllä suhtautui erittäin tyynesti valjaisiin sekä ohjiin, joskin takaatulevia käskyjä se meinasi vierastaa, etenkin kun minä olin taluttavana osapuolena ja pieni yritti nyhvätä kokoajan kyljessä kiinni. Kyllä se sentäs taisi hieman myös ymmärtää, mistä hommassa oli kyse ja loppumatkasta käveli jo jotakuinkin suoraa eteenpäin ja otti kääntäviä ja hidastavia ohjasotteita vastaan. Jos nyt vielä kerran-pari ennen "kesälomaa" pistäisi valjaat selkään ja joskus syksyllä taas, niin ehkä myöhemmin syksyllä tai viimeistään ensi keväänä voisi laittaa kärryt perään - sikälimikäli siihen mennessä olen jostain sopuhintaan kärryt löytänyt! Lähitulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu lähinnä lopun talvikarvan irtisaaminen ja Vermon näyttelyyn valmistautuminen, syksymmällä sitten rotunäyttelyihin osallistuminen myös mielessä. Aikuistuessaan Namista tulee toivottavasti luotettava monitoimiponi niin ratsuna kuin ajohevosenakin minulle ja lapsilleni, unelmissa olisi myös saada muutamia varsoja neidistä, mutta aika näyttää mihin kaikkeen rahkeet riittävät!

Kaikinpuolin olen kyllä oikein tyytyväinen niin rotuvalintaan kuin yksilövalintaankin poninomistajaksi siirryttyäni! Nami on osoittanut olevansa herkkä, oppivainen varsa, jota ei pelkää antaa kokemattomienkin käsiteltäväksi, sillä vaikka se saattaa hieman säpsy ollakin, on se silti varsin luotettava tapaus ja antaa kyllä onnistumisen tunteita jatkuvasti! On ollut ihanaa seurata toisen kasvua (joskin välillä tuntuu, että lähinnä vatsanympärys kasvaa..) ja sopeutumista eri tilanteisiin - kuinka fiksu voikaan vuotiaaksi tullut varsa parhaimmillaan olla! Välillä tuntuu niin hullunkuriselta, että ihmiset pitävät poneja itsepäisinä, tammoja hankalina ja varsoja lähes mahdottomina luontokappaleina, kun itsellä on näin ihana ja sympaattinen pieni. Jopa appivanhemmat ovat Namiin tykästyneet, vaikka miehen isän ensimmäinen kommentti kuullessaan ponihankinnastani oli "Eih, ja mä kun luulin pääseväni poneista eroon sitten kun Makesta (vuonohevosvanhus) aika jättää!", jonka lisäksi se tuskasteli moneen kertaan, että mihin tarhaan tuollaisen pienen voi edes laittaa ja joutuuko se heti muiden ylijuoksemaksi..

~ Hanna & Nami ~